25.8.2014 Isottelua.

Alina-Anselmi alkaa vaatimaan huomiota. Jos otan hyvän asennon ja luen kirjaa, alkaa hän potkimaan ja heittämään kuperkeikkaa. Varsinkin tilanteissa, joissa en huomioi häntä laisinkaan, kun käytän vatsaani esimerkiksi pöytänä. Jos pidänkin taukoa lukemisesta ja laitan hetkeksi kirjan vatsani päälle, tulee heti pieni töppönen vatsan läpi pyrkien tipauttamaan kirjan alas vatsan päältä.

 Hän on muutenkin alkanut harrastamaan näkyvämpää potkimista. Jo pari viikkoa sitten (~ rv 20) hän potki niin, että sen näki vatsan läpi. Mutta nyt hän on siitä hyvin innostunut. Valitettavasti eilenkin kävi niin, että kun mini alkoi potkimaan niin huusin puolisolleni "Kulta! Tuu kattoo mitä tämä täällä tekee!" ja vaikka puolisoni juoksujalkaa tulikin paikalle niin Alina-Anselmi piti kätensä ja jalkansa kurissa eikä potkinut laisinkaan. Ja heti, kun puolisoni lähti, niin Alina-Anselmi laittoi sellaisen potkunyrkkeilysetin käyntiin, että heikoimpia olis hirvittänyt.

Onneksi illalla sitten Alina-Amselmi ei tiedostanut isänsä paikalla oloa vaan potki niin, että vatsa vaan höllyi - jolloin minä aiemmasta viisastuneena olin ihan hiljaa ja koputin miestäni ja viitoin hänelle "katso mun vatsaa".

Aamupalapöydässä isottelua. Rv 22+5.

Taitaa mun vatsa olla aika iso, kun tänään työkaverini (kaksosten äiti) katseli minua hetken ja kysyi sitten, että olenko ihan varma, etten odota kaksosia. Hänelläkin kuulemma oli tämän kokoinen vatsa tässä vaiheessa raskautta. Huolestuin, mutta kyllä molemmissa ultrissa vain yksi kaveri sieltä vatsasta löydettiin. Ainakin mitä minä ymmärsin.

Olen kyllä alkanut pohtimaan, että onkohan Alina-Anselmi jotenkin niin edessä, että siksi sekä vatsani näyttää isolta että potkutkin jo näkyvät vaikka laskettuun aikaan on vielä parisenkymmentä viikkoa jäljellä. Kun kaikissa oppaissa kerrotaan, että tuleva isä saattaa alkaa tuntemaan raskausviikolla 24 pienen potkut vatsan päältä (eli päälle viikon päästä)..niin meillä on potkut tunnettu jo päälle kuukauden. Kymmenen viimeisen raskausviikon aikana saattaa alkaa näkemään potkut ja liikkeet vatsan ulkopuolelta. Näin opas kertoo. Mutta meillä on tosiaan potkittu jo noin viikosta 20. Ja nykypäivänä raskaus kestää noin 40 viikkoa yhteensä, eli noin 10 kuukautta (jos lasketaan 1kk = 4 viikkoa). Eli meidän Alina-Anselmin pitäisi potkia vasta 10 viikon päästä niin, että sitä ei enää tarvitsisi muiden tunnustella vaan katsella vain. Siis vasta päälle kahden kuukauden päästä!

Mun pitää alkaa lukemaan Alina-Anselmille opuksia ääneen. Ja kertomaan sille, että ei ihan vielä kuulu olla noin isoa poikaa/tyttöä. Mitähän se on sitten, kun ollaan siellä raskausviikon 38-kohdilla..? Voi ottaa nyrkkeilymatsia minin kanssa.. <3

Huomenna tulee täyteen raskausviikko 23. Eli ollaan sitten ohitettu keskenmenovaihe. Jos siis jotain tapahtuisikin ja mini syntyisikin huomenna olisi hän keskonen (hyvin pieni sellainen), mutta jos hän syntyisi tämän päivän puolella laskettaisiin hänet keskenmenoksi. Eli huomenna on suuri päivä. <3

22.08.2014 Minä, muutos ja jaksaminen

Rv 21+0

Rv 22+3

Tänään hypätessäni autosta, ja hyvin normaalisti katsoessani itseäni sivusilmällä auton ikkunoista, huomasin, että näytän ihan raskaana olevalta! Siis sellaiselta jolla on oikeasti vauva vatsassa eikä sellaiselta, joka on vain syönyt hyvin. Hassua. En koe vieläkään olevani raskaana. Josta johtuu se, että unohdan aina välillä, että minulla on vatsa. Eilen käydessäni kaupassa eräs nainen väisti ja antoi minulle tietä. Kiitin, käännyin kulkemaan kylki edellä väliköstä ja törmäsin häneen. Tai Alina-Anselmi törmäsi. Samoin kävi eräs päivä töissä. Pysähdyin työkaverini taakse ja hänen kääntyessä en ottanut huomioon, että Alina-Anselmi on ensimmäisenä ottamassa vastaan iskut. Työkaverini oli kyllä sitten kiltti, otti vatsastani kiinni ja alkoi tanssittamaan miniä. <3

 Joidenkin kanssa tuo onnistuukin, että he ovat kysyneet luvan ja luvan saatuaan he saavat pidellä vatsaani. Varsinkin sellaisten läheisten kanssa se on normaalia, että Alina-Anselmi saa rapsutuksia samalla, kun kerron kuulumisiani. Mutta sitä en ymmärtänyt, kun aivan alkuvaiheessa, minin ollessa hyvin mini (6cm) jotkut ihmiset totesivat, että "voooi kuinka ihanaa!" ja laskivat kätensä vatsalleni. Kyllä. Siihen läskien päälle. Pallean kohdalle. Juuuu, siinä varmastikin tuntee kaikki minin liikkeet, kun mini hengailee vielä aivan alavatsan kohdilla. Jos minä en tunne liikkeitä, niin et varmaan sinäkään. Ne liikkeet mitä sinä tunnet on varmastikin sitä kuinka mun läskit hyllyy.

Kyllä minä nykyäänkin hyllyn ja löllyn. Näin työkaverini ilmaisi eilen toiselle työkaverilleni. Sekin on ihan normaalia nykyään. Voi kommentoida kovaan ääneen toiselle työkaverille, että "Awwww, kuinka ihanasti tuo löllyy, kato sen vatsaa!" Jos en olisi työelämässä lasten parissa eikä jaloissani olisi juuri pyörinyt paria tappia, olisin kysynyt, että kuinka lujaa hän haluaa pataan. Olen ollut aina hiukan höllyvä ja löllyvä varsinkin vatsan kohdalta ja huomaan, että en kestä huomauttelua (epämiellyttäviltä) työkavereilta siitä kuinka olen niin ISO ja kuinka syön KUIN KAHDEN EDESTÄ. Enkä edes syö! Ruokaa menee vähemmän kerralla kuin ennen raskautta. Syön pieniä annoksia. Parin kolmen tunnin välein. Eikä edes kahden edestä saa syödä suositusten mukaan. Silti minun syömisestäni voi huomautella. Olenhan raskaana. Tai siitä, että "siis milloin sulla on laskettuaika? Joulukuussa? Ja sä olet tuon kokoinen! Kun sua vertaa siihen yhteen toiseen, niin oot kyllä todella iso kokoinen. Joulukuussa vasta? Ja loppu puolella vielä?" Kyllä, vertaaminen kannattaa. Varsinkin siinä naaman edessä. On julmaa työskennellä naisvaltaisella alalla, jossa jokainen on synnyttänyt. Tai ainakin tietää mitä se synnytys on.

Tavallinen päivä, olen töissä ja otan muutamia kopiota, kun työkaverini tulee jonottamaan omaa vuoroaan.
"Milloin sulla olikaan laskettuaika? Ainiin, jouluna! Onko esikoinen vai onko sulla jo muita lapsia?" Ja kun menee myöntämään, että on ensimmäinen lapsi tulossa vasta, niin sittenhän asiat repeää! Juuri niin kuin asiat repeää sinä synnytyksessä! "Ne kivut on ihan tuskaa, mitään lääkkeitä ei saa, kätilöitä ei kiinnosta - niillä on niin kiire, saat ponnistaa, et saa ponnistaa ja sitten vaan ponnistaa ja paikat repeää! Muista ottaa sitten .. siis mitä? Pelkäät synnytystä? Eihän siinä mitään ole. Muista ottaa mukaan sitten vaippoja, verta valuu ja vessassa ei voi käydä ja se IMETYS!.." Vaikka jokaiselle olenkin kertonut, että en halua kuulla synnytystarinoita - varsinkaan niitä missä kaikki repeää ja kivut kestää useamman vuorokauden ja lähetellään välissä kotiinkin - niin silti minun ollessa raskaana minun näköjään kuuluu kuunnella kaikki tarinat. Ja vähättelyt. "Onko sulla jo närästystä..?" No, mulla on vuosi sitten todettu refluksitauti ja koska raskaana ei voi käyttää niitä lääkkeitä, niin jatkuva polttelu ja pahaolo ja oksennuksen nousu suuhun.. "No toi ei vielä mitään! Odotas vaan kun olet viimeisilläsi niin.." Tai sitten "Ai sä voit vielä kumartuu! Kumartele sitten vielä, kun voit.. kun siinä loppuvaiheessa..." "Onko sulla jo kokoajan kuuma? Ainiin, sähän oot paksuimmillasi talvella.. sun ei tartte kestää niitä tuskasen kuumia helteitä, kun hiki valuu ja.." tai "sulla on laskettuaika melkein jouluaattona? Huoh, olisitte voineet laskea hiukan paremmin.."

Feissarimokissa oli hyvä "moka" joskus taannoin tästä asiasta, jonka voisin suurimmaksi osaksi allekirjoittaa: http://www.feissarimokat.com/2014/06/tulevan-aidin-tuskat/

Musta on alkanut tuntumaan, että naisille raskaana oleminen on sama kuin miehille armeijassa oleminen. Siis juttujen perusteella. Heti, kun kaksi miestä laittaa samaan tilaan niin "silloin kun me oltiin armeijassa, niin ei nukuttu ainakaan kahteen kuukauteen, rämmittiin vaan metsässä, tetsattiin ainakin viiskyt kilsaa yhteen menoon eikä edes ruokaa voinu syödä kun oli niin kovat pakkaset. Kesällä." Ja mikä into onkaan kertoa tulevalle alokkaalle, että kuinka paskaa se kaikki oli ja kuinka kamalaa ja skapparit oli ihan perseestä ja.. Ja minä armeijan käyneenä tiedän, että oli siellä sellaisia rankkoja hetkiä - tietenkin - mutta ei mun tarvitse niillä alkaa revittelemään. Voin keskustella armeijasta ja siihen liittyvistä asioista kuten mistä tahansa. Mun mielestä se oli ihan mahtavaa aikaa (vaikka joskus olikin hiukan paskempaa) enkä päivääkään sieltä vaihtaisi pois. Menisin toistamiseenkin jos vain olisi siihen mahdollisuus. Enkä usko, että mulla tulisi koskaan tarve sen enempiä raskaudestanikaan revitellä. Tai niistä repeämisistä. Siksi mä kirjoitankin blogiin omia tuntemuksiani. Kertoessani ihmisille, että kirjoitan blogia raskaudestani, niin jokainen voi itse päättää, että haluaako lukea vai ei.

Raskaudestani puheen ollen, mulla on ollut nyt pidemmän aikaa todella hyvä olo. Vellovaa pahaaoloa oli vain ensimmäiset kolme kuukautta. Tai siitäkin niin, että se alkoi toukokuun puolella, meni aina ohi, kun sai jotain syötävää ja kokonaan se meni ohi noin viikolla 15. Nyt kyllä olen kuukauden päivät alkanut nukkumaan katkonaisesti. Herään yhdestä kolmeen kertaan yön aikana pissalle. Ja joskus saatan tunninkin olla sen heräämisen jälkeen miettimässä maailman menoa. Minä! Joka menee normaalisti nukkumaan klo 22 laittaessaan silmät kiinni ja herää vaivalloisesti kellon soittoon (ja kaikkiin niihin 30 torkkuun), enkä todellakaan ole koskaan herännyt vessaan yön aikana saati mihinkään muuhun. Tässä varmaan keho ja hormonit yhdessä totuttelevat mua yöheräämisiin valmiiksi, mutta en koe sitä mitenkään huonona asiana. Vaan sellaisena, että tää nyt kuuluu tähän ja tulee kuulumaan vielä pitkään. (Kyllä, minä tiedän, että ei tämä vielä mitään, odotahan kun olet viimeisilläsi....tai kun se on ulkona... tai kun sillä on uhmaikä.. tai kun se vetää ekat kännit.. tai kun...)

Väsynyt mä olen. Töissä että töiden jälkeen. Ja väsymyksestä johtuen olen ollut hyvin anti-sosiaalinen sekä dementoitunut. Unohdan ihan tavallisia sanoja. Tai istun pöydän ääressä tuijottamassa ei-mihinkään sillä aikaa, kun ruokani jäähtyy naaman edessä. Mutta en ole kokenut sitä mitenkään ylitsepääsemättömäksi asiaksi, vaan olen ottanut silloi tällöin päiväunet. Niistäkin Alina-Anselmi tykkää. Ja varsinkin siitä asennosta, jossa makaan selälleni/kyljelläni, kun hänellä on enemmän tilaa temmeltää. <3

21.08.2014 Minin luonne

Tunsin minin ensimmäisen kerran matkalla mökille. Viikkoja taisi olla takana vasta 14. Hyvin alkuvaiheessa siis ja moni epäilikin, etten oikeasti vielä miniä voinut tuntea. Minäkin epäilin, mutta sitten huomasin, että tunsin "liikkeet" aina samassa tilanteessa. Autossa. Niin on edelleenkin. Alina-Anselmi potkii ja pyörii vinhasti heti, kun on hiukan pidempikin matka takana. Sen takia, kun kuulimme, että olisi mahdollista saada lainaan kantokoppa Ferrarin teksteillä, niin valintamme oli tehty. Sieltä (vatsasta) tulee selvästikin seuraava MM-ralliautoilija tai kartturi.

 Työkaverini oli itsekin tuntenut hyvin alkuvaiheessa liikkeitä ja tullut siihen tulokseen, että jos on joskus vatsa vaivannut enempi ja joutunut "kuulostelemaan" vatsan oloja, niin huomaa heti, että jos vatsassa tapahtuukin jotain poikkeavaa. Totesin, että voin kyllä allekirjoittaa tämän miten päin vain, kun ensimmäisten pyöreiden jälkeen olen ollut lääkärin unelma-asiakas vatsani kanssa. On ollut helicobakteeria, alkavaa vatsahaavaa, refluksitautia, laktoosi-intoleranssia jne. Eli olen kyllä koko ikäni tutkiskellut vatsaani.

Toinen mistä mini Alina-Anselmi tykkää, on se, kun minä syön. Vaikka syönkin nykyään melkein kahden tunnin välein jotain, niin tuntuu, kuin mini ei olisi koskaan ollut iloisempi. Äitiinsä tulossa.

8.8.2014 Toinen ja viimeinen ultra

Olen aina luullut, että ultrassa käydään vähintään kerran kuukaudessa. Nyt sekin selvisi, että eipäs käydä kuin kaksi kertaa raskauden aikana. Poikkeuksena jos aletaan epäilemään jossain vaiheessa joko lapsiveden riittävyyttä taikka mahtuuko pieni vielä olemaan kohdussa loppuraskaudessa jos menee "yliaikaa".

Meidän rakenneultra meni hyvin. Se alkoi niin hyvin, että meillä EI ollut tehokasta miesultralääkäriä vaan aivan huippu naiskätilö tekemässä rakenneultran! Hän kertoi ja selitti vaihe vaiheelta mitä on tekemässä ja miksi. Ja mitä kuvaruudulla näkyy milloinkin. Alina-Anselmin sisäelimet olivat hyvin kehittyneitä, samoin kaikki luut. Sydän sykki loistavasti ja oli kehittynytkin täydellisesti. Kaikki siis oli niin kuin pitikin. Vaikka olinkin jo varautunut siihen, että ultraäänilääkäri toteaa, että melkein pakko olisi abortti tehdä kehityshäiriöiden vuoksi. Mutta kaikki olikin hyvin!

385g Alina-Anselmi rv 20+3

Hauskinta oli, kun aina katsoessa kasvoja tai pään aluetta oli pienellä joko yksi tai kaksi peukaloa suussansa joita hän sitten imi että "napsutteli" ikeniä vasten. Siltä se ainakin näytti. Ylhäältä päin katseltuna tämä peukaloiden imeminen näytti aivan siltä, että siellä oltaisiin oltu nyrkit valmiina pystyssä. <3 Jalatkin oli ristissä, sirosti nilkat kiinni toisissaan. Jonka takia oli vaikea ensin löytää tunnusomaisia sukupuolen piirteitä. Mutta kyllä aika varmasti meille se vinkattiin sitten loppujen lopuksi. Mummo totesi, että jos se kerta sellainen peukalon lutkuttaja on, niin varmasti sieltä tulee poika. Mutta jätetään se vielä salaisuudeksi täällä, että onko Alina-Anselmi Alina vaiko Anselmi ;)

Alina-Anselmi ei itse kuitenkaan tykännyt ultrasta. Ja minä sain siitä sitten kärsiä <3 Onneksi minin potkut ei ole vielä kovia, mutta oli hauska tuntea miten mini yritti potkia laitetta pois vatsalta. Sama ilmiö kuin kotona kuunnellessa dopplerilla :)

Olin soittanut etukäteen ultraääniyksikköön ja kysellyt, että saisinko ottaa mukaani kaksi tukihenkilöä. Tämä heille sopi, mutta sillä ehdolla, että toinen tukihenkilö pääsisi vasta ihan lopussa mukaan huoneeseen. (Mukaan saa tulla vain maksimissaan kaksi tukihenkilöä, ettei koko perhe taikka koko suku.) Siskoni siis otti Sudoku-vihkon odotushuoneeseen mukaan ja täytteli sitä siihen asti, että me saimme huoneessa tarkistettua kaikki rakenteelliset asiat. Kätilö siinä sitten kysyi, että mitä me halutaan että siskolleni näytetään niin pyysin näyttämään koko kaverin. Siellä se mini peukalonlutkuttaja sitten esitteli peukaloitansa että koko pituuttansa. Pientä ei kuitenkaan kerralla saanut yhteen ruutuun, koska oli jo niin pitkä. Pituutta ei saatu kuitenkaan mitattua, mutta liki parikymmentä senttiä kuulemma on.

Kun saatiin kuva käteen, niin todettiin, että minillä on ihan samanlainen nenä kuin siskollanikin. Kun siskoni nenä on "perunanenä". Siinä sitten vitsailtiin, että muilla on nenä kasvanut syntymän jälkeen nykeröstä pois, mutta ei siskollani. Kätilönkin piti kääntyä katsomaan ja ihmettelemään nenää, mutta totesi sitten, että nenä onkin ihan normaali. (Niin varmaan.. ;) )

Tällä kertaa kätilö otti geelit pois paperilla vatsani päältä ja asiakasystävällisyys oli aivan 10+++ -luokkaa verrattuna siihen ensimmäiseen käyntiin.

Hän myös kertoi, että olimme laskeneet raskausviikot väärin (kiitos edellisen ultran). Mutta opasti sitten, että raskausviikko alkaa aina alusta tiistaina, koska meillä on laskettuaika tiistaina 23.12. Edellisessä ultrassa kun saimme kuvan ministä ja kuvassa oli teksti 12+2. Joten aloimme laskea sen mukaan. Mutta se olikin sikiön kehityksen ikä ja oikeasti silloin olimme 11+6 raskausviikolla. Eli olimme 3 päivää etuajassa laskemisessa, joka ei haittaa loppuvaiheessa mitenkään, mutta kun puhutaan keskosuudesta, niin on hyvin tarkkaa että montako päivää on viikkojen lisäksi. Nyt ollaan oikeissa laskelmissa, kiitos ultraäänikätilön! Joka selitti meille mitä nämä numerot tarkoittavat ja miten niitä lasketaan.

3.8.2014 "Me kolme"

Kolmaskin jo kuvassa mukana.

1.8.2014 Suorien housujen pulma

Olin lupautunut neljäksi päiväksi keikkaluontoiseen työhön. Pukeutumiskoodina mustat suorat housut sekä kauluspaita. Kuten normaalistikin.

Käytän normaalisti sekä housuissa että paidoissa kokoa 38. Mutta nyt huomasinkin ennen keikkaa, että vaatteet eivät mahtuneet päälleni. Vaikka laitoinkin kauluspaidan alle mustan T-paidan, oli nappien väli silti hyvin törkeä. Housut olivat sitten ihan oma lukunsa.. Sain ne kyllä jalkaani, mutta nyt ei enää auttanut pelkkä napin avaaminen - vaan minun olisi kuulunut kulkea vetoketju auki! Ei muuta kuin soittoa töihin ja sain luvan mennä hakemaan varastolta uudet työvaatteet.

Uuden kauluspaidan löysin, kokoa 40, kuten olin arvaillutkin. Housuissa koko 40 oli edelleen liian pieni vyötärönkohdalta. Eräs työntekijä, neljän lapsen isä, oli kanssani etsimässä uusia housuja ja lopulta löysimmekin minulle koon 44! Tämä neljän-lapsen-isä-totesikin, että housut menevät vielä hetken ja sitten pitää siirtyä jo hiukan isompiin kokoihin.

Itselleni se oli järkytys lähteä varastolta housujen kanssa, jotka olivat koko 44! Kotona jo naurattikin, varsinkin, kun esittelin niitä jalassani. Ei ollut ongelmaa enää saada nappia kiinni, mutta ongelmana oli sekä pituus että leveys. Ompelin housut lyhyemmiksi (yli 15cm taitoin kangasta sisäpuolelle!), mutta kapeimmiksi käsin en jaksanut ommella.

Olin töissä siis vyötäröstä sopivilla housuilla, jotka heiluivat tuulessa kun kävelin. Toivon kuitenkin, että asiakasystävällisyyteni vei huomion pois lököttävistä housuista ;)

Rv 19. Vatsa, joka mahtui ainoastaan koon 44 suoriin housuihin.

26.7.2014 "Heeei! Monennellako sä olet?"

Olin pukeutunut löysään paitaan. Mutta siltikin nähdessäni vanhan työkaverin hän tuli heti onnittelemaan minua ja kysyi, että monennellako olen. Hän oli kyllä ensin tarkkaillut minua kauempaa miettien, että olenko tosissani vain lihonnut paljon vai olenko raskaana. Kun olin noussut seisomaan, hän oli todennut, että aivan selvästikin minua uskaltaa onnitella.

Olen myös alkanut saamaan katseita tuntemattomilta kävellessäni kaupungilla. Varsinkin, jos en ole edes yrittänyt peitellä raskauttani. Mutta koska olen ollut aina "isoluinen" (heh) niin en koe itse vielä, että vatsani näyttäisi "vauvamasulta" vaan koen, että äippävaatteet tukevat vatsani löllyvimpiä osioita sopivasti jolloin vatsani näyttää vauvamasulta muiden ihmisten silmissä. Näin olen itse hienosti laskeskellut ;)

11.7.2014 "Vatsan viiva"

Nyt se tapahtui! Mulle tuli vatsaan sellainen viiva! Toiselta nimeltä "linea negra". Mutta mulle se on viiva keskellä vatsaa! Ja opusten mukaan kyseinen viiva lähtee pois synnytyksen jälkeen, mutta.. mä oon nähnyt vain niitä, joille se on jäänyt vaikka lapset ovatkin jo parikymppisiä!

 

Heti apteekkiin ostamaan kosteuttavia voiteita ja öljyjä! 

Hassua on tuon opuksen teksti "Ehkä on aika tutustua äitiysvaatteisiin..". En tiedä mikä siinä on, sekö että olen aina ollut isoluinen vai mikä, mutta useamman viikon olen käyttänyt jo äippävaatteita! Että kyllä tää nainen on vaan jo tutustunut ;)

10.7.2014 Aamuvatsa

Aikaisemmin vatsa ei ole pömpöttänyt vielä aamulla, vaan vasta turvotuksen (?) seurauksena ruokailun jälkeen. Tänä aamuna vatsa kuitenkin pömpötti ja Alina-Anselmin tunsi aivan selkeästi vatsan läpi!

Myöhemmin Alina-Anselmi meni taas piiloon ja vatsakupu katosi. Seuraavia aamuja odottellessa, joskos mini tulisi taas morottaan!

9.7.2014 Neuvola

Toisen kerran neuvolaan meno ei jännittänyt enää yhtään niin paljon kuin silloin ensimmäisellä kerralla. Olihan paikka jo tuttu ja tiesi mitä pitää tehdä. Paino oli tippunut 69,9kilosta 69kiloon, josta tietenkin sain huomautuksen neuvolatädiltä. Sain käskyn syödä jäätelöä, varsinkin kun on tällaiset superhelteet! Ihan mielelläni tätä käskyä noudatin ;)

Kohtu oli 11cm pitkä, mutta sitä ei vielä merkitty mihinkään, koska taulukko alkaa vasta 16senttisestä kohdusta. Pääsimme myös kuuntelemaan minin sydämen lyöntejä, jotka kuuluivat ihan yhtä hyvin kuin kotonakin dopplerillamme :) Neuvolatäti muistutti, että vaikka ei päivään taikka kahteen saisikaan ääniä kuuluviin dopplerilla, niin ei silti kannata hätääntyä ja juosta sairaalaan. Hekään, vaikka alan ammattilaisia ovatkin, ei aina löydä sydämen lyöntejä vaikka pienellä onkin kaikki kunnossa. Mutta nyt löytyi ja Alina-Anselmin sydän sykki noin 140 lyöntiä minuutissa.

Kävimme myös läpi lapsuuttamme, sitä miten me olemme saaneet itse lapsina huomiota ja miten meitä on rakastettu. Tai miten luottavaisesti ajattelemme tällä hetkellä synnytyksestä (EN OLE SYNNYTTÄMÄSSÄ) tai minkälainen taloudellinen tilanteemme on ja minkälaisena sen näemme tulevaisuudessa. Hiukan sellaisia herätteleviä kysymyksiä.

4.7.2014 Vatsa alkaa "pömpöttää"

Rv 15+4

Eli suomeksi 15 raskausviikkoa takana ja 4 päivää päälle.

18.6.2014 Ihmeellinen Doppler

Doppler. "AngelSounds". Pieni, mutta kätevä! Saatiin veljen perheeltä lainaan, odotusajaksi. Tällä pystyy kuuntelemaan minin sydänääniä ihan kotonakin!

Hiukan rasvaa/kosteusvoidetta vatsalle, kone päälle, kuulokkeet korviin ja iltaisin sitten kuuntelemaan minin sydämen lyöntejä. Kuinka uskomattoman helpottavaa ne onkaan löytää ja kuunnella sitä jumputusta. <3 Mutta aina niitä lyöntejä ei löydy eikä kuulu. Sellaista sattuu. Sitten vaan seuraavana päivänä uudestaan kokeilemaan taikka sitä seuraavana. Joskus mini vaan on sellaisessa asennossa, että ei niitä sydämen tykytyksiä tahdo kuulla vaikka kuinka kovalle laitteen laittaisikin. Itselle se kyllä aiheuttaa sydämen tykytyksiä, mutta kun vaan luottaa miniin ja siihen, että kyllä se minisydän siellä pamppailee niin päivät menevät hyvin. Aina ne on tähän mennessä löytynytkin. <3

Potkuja odotellessa! Sitten voi iltaisin niitä tunnustella.

11.6.2014 Kummitädiltä postipaketti

Tämä kolahti aamutuimaan postiluukusta sisään. Kummitätini oli sen lähettänyt melkein välittömästi kuulleessaan raskaudestani.

Paketti sisälsi tämän. Omilla vanhemmillani on tämä ollut ja lapsena se oli hauska vitsikirja. Tunteita herättävä siis.

Löydettiin myöhemmin kirjaston poistolaarista myös jatko-osa saamallemme kirjalle ja ostettiin se hyllyymme. Pienelle vitsikirjat, kun hiukan kasvaa vanhemmaksi ;)

9.6.2014 Kertominen läheisille

Koska 12 viikkoa oli täynnä ja ultraäänilääkäri-mieskin sen oli todennut, niin päätimme kertoa läheisille. Osalle soitimme ja osalle laitoimme vain tekstiviestin.

Minä soittelin sitten mummolle, isälle ja serkulle. Iskä sanoi, että oli tiennytkin/osannut päätellä sen jo, koska olin edellisellä tapaamiskerralla pistänyt mieheni hakemaan lihapiirakkaa juuri ennen kauppojen sulkeutumista. Sekä siitä, että me molemmat lopetettiin tupakointi.

Mummolle soittaessani aloitin kertomalla, että valitettavasti jouluaattona emme pääse perinteiseen tapaan joulupöytään, vaan vietämmekin sen ajan synnytyssairaalan lähistöllä, jos esikoisemme päättääkin silloin syntyä. Mummon vastaus oli jotain mitä en odottanut. "No hyvä! Kun ei mulla oikein tilaa ole kaikille ja sitten on vain niin ahdasta niin oikein hyvä juttu jos ette tulekaan. Kesällä voi sitten tulla. Istutaan puutarhassa koko suku syömässä! Olethan muistanut sitten syödä hyvin?"

Samanikäisellä serkulleni kun soitin, niin hän oli töissä - kuten olin laskenutkin - mutta sanoi pystyvänsä puhumaan. Kerroin esikoisestamme, niin hän rupesi huutamaan ja totesi, että en ole tosissani. En voi olla tosissani. Ja miten minä tämmöiseen aikaan soittelen, kun hän on töissä eikä ehdi kunnolla edes ajattelemaan. Joka oikeastaan onkin hyvä asia. Että voikin tätä uutista sitten ihan rauhassa sulatella. Nauraen vielä totesi, että tästä vielä keskustellaan ennen kuin lähti paimentamaan lapsiryhmää.

Tekstarina laittelin suurimmalle osalle:

Tässä mä nyt sitten olen. Vasta 57mm, mutta onhan mulla jouluun asti aikaa kasvaa lämpimässä. 23.12. sanos lääkäri lasketun ajan olen. Terveisin Alina-Anselmi.

Inttikavereille lähetin myös kuvan sekä tekstin: Junior ilmottautuu palvelukseen 23.12.2014.

Osalle sisaruksistani ja parille kaverille olimme kertonut "pakon sanelemana" jo aikaisemminkin. Heille laitoin viestin, jossa kerroin minin olevan juuri siellä missä pitikin sellaisessa kunnossa jossa kuuluukin.

9.6.2014 Ensimmäinen ultra

Kun vielä ei näkynyt missään eikä tuntunut mitenkään, niin epäilin edelleen, että en ole raskaana. Että joko niissä testeissä oli vikaa tai sitten mini vaan on luonnollisesti poistunutkin. Tai.. ties mitä. Joten odotukset olivat sekä korkealla että matalalla odotellessa ultraan.

Ultralääkärinä meillä oli hyvin tehokas mies, joka ei kauheasti aikaansa käyttänyt jutusteluun vaan keskittyi tehokkaasti toteamaan että vatsassani oli todellakin minikaveri, Alina-Anselmi. Kaksi kättä, kaksi jalkaa ja pää löyty. Sekä tietenkin pumppava sydän! Kaikki siis oli hyvin. Pituutta kaverilla oli 57mm ja saatiin kuulla, että laskettuaika on edelleen 23.12. ja että oltiin viikolla 12.

Alina-Anselmi 56mm

Nopeasti vain "hommat hoidettiin" lääkärin puolelta ja kaikkein parhaimpana tekona - että tunsimme itsemme hyväksi - hän vain heitti paperia vatsani päälle ja kääntyi koneelle. Hetken päästä hän sitten kääntyi ja mutisi, että "putsaa ittes.". Mä sitten putsasin vatsani päältä ultrassa käytettävät geelit, vedin housut takaisin jalkaan, otin ojennetun valokuvan ministä ja poistuin mieheni kanssa ulos. Olimme aivan hukassa, jos totta puhutaan. Kokemus ei ollut miellyttävä, muuta kuin sillä, että meidän Alina-Anselmi olikin kunnossa.

Huoneen ulkopuolella eräs nainen löyttäytyi meidän seuraamme ja kysyi, joskos voitaisiin osallistua johonkin tutkimukseen. Selitettyään hetken aikaa tutkimuksesta ja tavotteista hyväksyimme, että voimme osallistua "tutkittaviksi". Olemme siis olleet siitä lähtien mukana FinnBrain-tutkimuksessa. FinnBrain-tutkimuksen tarkoituksena on selvittää ympäristön ja perimän vaikutusta lapsen kehitykseen. Tutkimuksessa kertyvää tietoa voidaan soveltaa perheiden ja lasten hyvinvoinnin edistämisessä. Jos muutaman kerran täytettävällä kyselylomakkeella ja verikokeella pystyy auttamaan tulevien lasten kehityksessä ja hyvinvoinnissa, niin tietenkin sitä mukana ollaan. Ollaan vielä seuraavat 7 vuotta.

Mutta siis. Ultraääni oli kamalampi kokemus kuin olin edes kuvitellut. Mutta siellä loppujen lopuksi saatiin kuulla ilouutinen, meidän mini on kunnossa!