22.08.2014 Minä, muutos ja jaksaminen

Rv 21+0

Rv 22+3

Tänään hypätessäni autosta, ja hyvin normaalisti katsoessani itseäni sivusilmällä auton ikkunoista, huomasin, että näytän ihan raskaana olevalta! Siis sellaiselta jolla on oikeasti vauva vatsassa eikä sellaiselta, joka on vain syönyt hyvin. Hassua. En koe vieläkään olevani raskaana. Josta johtuu se, että unohdan aina välillä, että minulla on vatsa. Eilen käydessäni kaupassa eräs nainen väisti ja antoi minulle tietä. Kiitin, käännyin kulkemaan kylki edellä väliköstä ja törmäsin häneen. Tai Alina-Anselmi törmäsi. Samoin kävi eräs päivä töissä. Pysähdyin työkaverini taakse ja hänen kääntyessä en ottanut huomioon, että Alina-Anselmi on ensimmäisenä ottamassa vastaan iskut. Työkaverini oli kyllä sitten kiltti, otti vatsastani kiinni ja alkoi tanssittamaan miniä. <3

 Joidenkin kanssa tuo onnistuukin, että he ovat kysyneet luvan ja luvan saatuaan he saavat pidellä vatsaani. Varsinkin sellaisten läheisten kanssa se on normaalia, että Alina-Anselmi saa rapsutuksia samalla, kun kerron kuulumisiani. Mutta sitä en ymmärtänyt, kun aivan alkuvaiheessa, minin ollessa hyvin mini (6cm) jotkut ihmiset totesivat, että "voooi kuinka ihanaa!" ja laskivat kätensä vatsalleni. Kyllä. Siihen läskien päälle. Pallean kohdalle. Juuuu, siinä varmastikin tuntee kaikki minin liikkeet, kun mini hengailee vielä aivan alavatsan kohdilla. Jos minä en tunne liikkeitä, niin et varmaan sinäkään. Ne liikkeet mitä sinä tunnet on varmastikin sitä kuinka mun läskit hyllyy.

Kyllä minä nykyäänkin hyllyn ja löllyn. Näin työkaverini ilmaisi eilen toiselle työkaverilleni. Sekin on ihan normaalia nykyään. Voi kommentoida kovaan ääneen toiselle työkaverille, että "Awwww, kuinka ihanasti tuo löllyy, kato sen vatsaa!" Jos en olisi työelämässä lasten parissa eikä jaloissani olisi juuri pyörinyt paria tappia, olisin kysynyt, että kuinka lujaa hän haluaa pataan. Olen ollut aina hiukan höllyvä ja löllyvä varsinkin vatsan kohdalta ja huomaan, että en kestä huomauttelua (epämiellyttäviltä) työkavereilta siitä kuinka olen niin ISO ja kuinka syön KUIN KAHDEN EDESTÄ. Enkä edes syö! Ruokaa menee vähemmän kerralla kuin ennen raskautta. Syön pieniä annoksia. Parin kolmen tunnin välein. Eikä edes kahden edestä saa syödä suositusten mukaan. Silti minun syömisestäni voi huomautella. Olenhan raskaana. Tai siitä, että "siis milloin sulla on laskettuaika? Joulukuussa? Ja sä olet tuon kokoinen! Kun sua vertaa siihen yhteen toiseen, niin oot kyllä todella iso kokoinen. Joulukuussa vasta? Ja loppu puolella vielä?" Kyllä, vertaaminen kannattaa. Varsinkin siinä naaman edessä. On julmaa työskennellä naisvaltaisella alalla, jossa jokainen on synnyttänyt. Tai ainakin tietää mitä se synnytys on.

Tavallinen päivä, olen töissä ja otan muutamia kopiota, kun työkaverini tulee jonottamaan omaa vuoroaan.
"Milloin sulla olikaan laskettuaika? Ainiin, jouluna! Onko esikoinen vai onko sulla jo muita lapsia?" Ja kun menee myöntämään, että on ensimmäinen lapsi tulossa vasta, niin sittenhän asiat repeää! Juuri niin kuin asiat repeää sinä synnytyksessä! "Ne kivut on ihan tuskaa, mitään lääkkeitä ei saa, kätilöitä ei kiinnosta - niillä on niin kiire, saat ponnistaa, et saa ponnistaa ja sitten vaan ponnistaa ja paikat repeää! Muista ottaa sitten .. siis mitä? Pelkäät synnytystä? Eihän siinä mitään ole. Muista ottaa mukaan sitten vaippoja, verta valuu ja vessassa ei voi käydä ja se IMETYS!.." Vaikka jokaiselle olenkin kertonut, että en halua kuulla synnytystarinoita - varsinkaan niitä missä kaikki repeää ja kivut kestää useamman vuorokauden ja lähetellään välissä kotiinkin - niin silti minun ollessa raskaana minun näköjään kuuluu kuunnella kaikki tarinat. Ja vähättelyt. "Onko sulla jo närästystä..?" No, mulla on vuosi sitten todettu refluksitauti ja koska raskaana ei voi käyttää niitä lääkkeitä, niin jatkuva polttelu ja pahaolo ja oksennuksen nousu suuhun.. "No toi ei vielä mitään! Odotas vaan kun olet viimeisilläsi niin.." Tai sitten "Ai sä voit vielä kumartuu! Kumartele sitten vielä, kun voit.. kun siinä loppuvaiheessa..." "Onko sulla jo kokoajan kuuma? Ainiin, sähän oot paksuimmillasi talvella.. sun ei tartte kestää niitä tuskasen kuumia helteitä, kun hiki valuu ja.." tai "sulla on laskettuaika melkein jouluaattona? Huoh, olisitte voineet laskea hiukan paremmin.."

Feissarimokissa oli hyvä "moka" joskus taannoin tästä asiasta, jonka voisin suurimmaksi osaksi allekirjoittaa: http://www.feissarimokat.com/2014/06/tulevan-aidin-tuskat/

Musta on alkanut tuntumaan, että naisille raskaana oleminen on sama kuin miehille armeijassa oleminen. Siis juttujen perusteella. Heti, kun kaksi miestä laittaa samaan tilaan niin "silloin kun me oltiin armeijassa, niin ei nukuttu ainakaan kahteen kuukauteen, rämmittiin vaan metsässä, tetsattiin ainakin viiskyt kilsaa yhteen menoon eikä edes ruokaa voinu syödä kun oli niin kovat pakkaset. Kesällä." Ja mikä into onkaan kertoa tulevalle alokkaalle, että kuinka paskaa se kaikki oli ja kuinka kamalaa ja skapparit oli ihan perseestä ja.. Ja minä armeijan käyneenä tiedän, että oli siellä sellaisia rankkoja hetkiä - tietenkin - mutta ei mun tarvitse niillä alkaa revittelemään. Voin keskustella armeijasta ja siihen liittyvistä asioista kuten mistä tahansa. Mun mielestä se oli ihan mahtavaa aikaa (vaikka joskus olikin hiukan paskempaa) enkä päivääkään sieltä vaihtaisi pois. Menisin toistamiseenkin jos vain olisi siihen mahdollisuus. Enkä usko, että mulla tulisi koskaan tarve sen enempiä raskaudestanikaan revitellä. Tai niistä repeämisistä. Siksi mä kirjoitankin blogiin omia tuntemuksiani. Kertoessani ihmisille, että kirjoitan blogia raskaudestani, niin jokainen voi itse päättää, että haluaako lukea vai ei.

Raskaudestani puheen ollen, mulla on ollut nyt pidemmän aikaa todella hyvä olo. Vellovaa pahaaoloa oli vain ensimmäiset kolme kuukautta. Tai siitäkin niin, että se alkoi toukokuun puolella, meni aina ohi, kun sai jotain syötävää ja kokonaan se meni ohi noin viikolla 15. Nyt kyllä olen kuukauden päivät alkanut nukkumaan katkonaisesti. Herään yhdestä kolmeen kertaan yön aikana pissalle. Ja joskus saatan tunninkin olla sen heräämisen jälkeen miettimässä maailman menoa. Minä! Joka menee normaalisti nukkumaan klo 22 laittaessaan silmät kiinni ja herää vaivalloisesti kellon soittoon (ja kaikkiin niihin 30 torkkuun), enkä todellakaan ole koskaan herännyt vessaan yön aikana saati mihinkään muuhun. Tässä varmaan keho ja hormonit yhdessä totuttelevat mua yöheräämisiin valmiiksi, mutta en koe sitä mitenkään huonona asiana. Vaan sellaisena, että tää nyt kuuluu tähän ja tulee kuulumaan vielä pitkään. (Kyllä, minä tiedän, että ei tämä vielä mitään, odotahan kun olet viimeisilläsi....tai kun se on ulkona... tai kun sillä on uhmaikä.. tai kun se vetää ekat kännit.. tai kun...)

Väsynyt mä olen. Töissä että töiden jälkeen. Ja väsymyksestä johtuen olen ollut hyvin anti-sosiaalinen sekä dementoitunut. Unohdan ihan tavallisia sanoja. Tai istun pöydän ääressä tuijottamassa ei-mihinkään sillä aikaa, kun ruokani jäähtyy naaman edessä. Mutta en ole kokenut sitä mitenkään ylitsepääsemättömäksi asiaksi, vaan olen ottanut silloi tällöin päiväunet. Niistäkin Alina-Anselmi tykkää. Ja varsinkin siitä asennosta, jossa makaan selälleni/kyljelläni, kun hänellä on enemmän tilaa temmeltää. <3